Seurausetiikka

Seurausetiikka on normatiivisen etiikan osa-alue, jossa teon hyvyys tai pahuus määräytyy sen positiivisten tai negatiivisten seurausten perusteella. Esimerkiksi kukkien tuominen tyttöystävälle on hyvä teko, sillä tyttöystävä tulee iloiseksi, eli teko on hyvä. Toisaalta taas koiranpennun potkaiseminen on väärin ja pahasti tehty, sillä potkusta ei seuraa koiralle tai potkaisijalle mitään hyvää.

Utilitarismi on seurausetiikan yleisin suuntaus, jossa teosta seuranneen hyödyn määrän ajatellaan määrittävän teon hyvyyden. Hyöty voi olla esimerkiksi taloudellista hyvää tai mielihyvää. Utilitarismin perustajina pidetään yleisesti John Stuart Milliä (1806 – 1873) ja Jeremy Benthamia (1748–1832). Utilitarismiin tosin liittyy ongelma saadun hyödyn eli utiliteetin mittaamisesta. Jos henkilö Y varastaa henkilöltä X jotakin ja tulee tästä hyvin onnelliseksi, onko hänen mielihyvänsä merkittävämpi seikka kuin X:n mielipaha eli onko teko loppujen lopuksi hyvä vai paha? Kahden henkilön välisessä kiistassa utilitaristinen ajatus on hankala, mutta suuremmassa mittakaavassa se tuntuu selkeältä ja demokraattiselta toimintatavalta. Jos enemmistö on sitä mieltä, että tupakointi tulee kieltää kokonaan, suurempi utiliteetti tulee tupakoinnin kieltämisestä kuin sen sallimisesta. Ajatusta on tosin helppo käyttää myös suoranaiseen vähemmistöjen sortamiseen, kunhan enemmistö hyötyy siitä.

Utilitarismin heikkous on myös se, että tekojen seurauksia ei oikein voi ennustaa etukäteen. Tästä johtuen tuntuu olevan tuurista kiinni, toimiiko ihminen hyvin vai pahasti eikä kukaan voi tehdä pitävää päätöstä toimia hyvin joka tilanteessa. Esimerkiksi jos henkilö X antaa kadunkulmassa esiintyvälle katusoittajalle rahaa, voi soittaja toimittaa rahan iltaan mennessä joko terrori-iskua valmistelevalle päämiehelleen tai köyhyyskierteessä kamppailevalle serkulleen. Näin ollen rahan antamisesta voi seurata joko hyvää tai pahaa. Mietityttää myös, voiko tekoa todella pitää aidosti hyvänä tai pahana, jos sen on tehnyt tiedostamatta seurauksia.

Hedonismi on toinen seurausetiikan muoto, jonka juuret löytyvät antiikin Kreikasta. Sen mukaan teon hyvyys määräytyy sen mukaan, paljonko mielihyvää se tuottaa. Epikurolaiset olivat tunnetuin hedonistinen koulukunta. Heidän mukaansa maltillisten nautintojen tavoittelu toi ihmiselle mielenrauhan ja näin ollen poisti kärsimyksen. Epikurolaisen ajattelun mukaan tätä mielenrauhaa ei siis saavutettu ylenpalttisella syömisellä ja juomisella, vaan esimerkiksi ystävien kanssa keskustelemalla ja kohtuulliset ruumiilliset nautinnot. Tosin kohtuullisuus ei tunnu riittävän, vaan hedonismin on helppo kuvitella äityvän suoranaiseksi mässäilyksi ja sängyn pohjalla lorvimiseksi, koska etenkin lukiolaisen mielestä työnteko on ikävää ja vastenmielistä eikä varmasti tuota mielihyvää. 

Utilitarismin avulla on mahdollista toimia lähes kuinka vain haluaa, kunhan pystyy perustelemaan seurauksien hyödyn. On paljon tilanteesta kiinni, onko vaikkapa rahan antaminen sitä pyytävälle hyvä vai paha teko. Siinä missä utilitarismi ontuu arvaamattomuutensa ja monista muuttujista riippuvaisuutensa vuoksi, hedonismin heikkoutena onkin juuri nautinnon liiallinen tavoittelu joka johtaa helposti vain laiskuuteen, koska ”se on mukavaa eli hyvää”. 

Seurausetiikka viittaa tilanteen tullen kintaalla ihmisten ajatteluun syvästi juurtuneille perushyveille, kuten rehellisyydelle. Näin tapahtuu esimerkiksi tilanteessa, jossa parisuhteen toinen osapuoli on tullut pettäneeksi kumppaniaan. Jos pettäjä tunnustaa syrjähyppynsä, petetty ei varmasti ole tyytyväinen ja pahimmassa tapauksessa pariskunta eroaa. Jos taas pettäjä ei sano asiasta halaistua sanaa (eikä muullakaan tavalla jää teostaan kiinni), suhde voi jatkua onnellisena. Seurauseettisesti ajateltuna valehtelu lienee tässä tilanteessa parempi, sillä siitä seuraa vähemmän pahaa kuin rehellisyydestä.

Teoriassa seurausetiikka on fiksu ja helposti ymmärrettävä normatiivisen etiikan ajattelutapa, mutta sen soveltaminen käytäntöön ei ole välttämättä aina lainkaan yksinkertaista. Jos maailma olisi mustavalkoinen ja ihmiset voitaisiin jaotella ”hyviksiin”, joiden hyöty olisi suurenmoista ja tavoiteltavaa ja ”pahiksiin”, joiden hyvänolontunne sotisi perustavanlaatuisesti koko universumia vastaan, voisi seurausetiikkaa pitää pätevänä perusteluna moraalisille teoille.

Maija